Uskonpuhdistuksen muistopäivä on usein vähälle huomiolle jäänyt, mutta samalla moniulotteinen ja tärkeä kirkkovuoden pyhäpäivä. Sen nimikkohenkilönä on itseoikeutetusti saksalainen munkki Martin (suomalaisittain "Martti") Luther ja hänen työnsä katolisen kirkon uudistamiseksi ja "puhdistamiseksi". Kuitenkin Lutheria itseään olennaisempaa on hänen kirkastamansa evankeliumi, reformaation ydinsanoma: ihminen pelastuu yksin armosta, uskon kautta, Kristuksen tähden. Kerrotaanpa Lutherin saaneen innoituksen uudistustyöhönsä Roomalaiskirjeen 1. luvun 17. jakeesta: "Uskosta vanhurskas saa elää." Päivän evankeliumiteksti pohdiskeleekin juuri uskon merkitystä. Suomessa tätä pyhää vietetään 22. sunnuntaina helluntaista. Tänä vuonna se osuu lokakuun 16. päivälle.

Uskonpuhdistuksen muistopäivän evankeliumiteksti on Matteuksen evankeliumin 5:13-16.

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.”
    Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan joskus on vaikeaa nähdä metsää puilta. Takertuminen yksityiskohtiin estää hahmottamasta suurta kokonaisuutta. Luther havahtui omina päivinään huomaamaan, kuinka ihmiset - niin näytti - olivat keskittyneet uskonelämässään ja hurskaudessaan kaikkeen muuhun paitsi kaikkein tärkeimpään, Kristukseen ja Hänen suureen pelastustyöhönsä. Ihmiset rukoilivat pyhimyksiä, suorittivat ahkerasti katumusharjoituksia, osteskelivat pyhäinjäännöksiä ja maksoivat aneita välttyäkseen kuolemanjälkeiseltä kiirastulelta, ja kirkon johto haali itselleen yhä enemmän rikkauksia ja valtaa - katsoihan paavi olevansa Kristuksen edustaja maan päällä. Oli kuin evankeliumin ydinsanoma olisi jäänyt kätköön kaiken sen päälle kasatun ylimääräisen ja tarpeettoman uskonnollisuuden alle.

Apostoli Paavali kirjoittaa uskon itsensä olevan yksi Pyhän Hengen lahjoista (1. Kor. 12:9). Niinpä jo sen herääminen ihmissydämessä on Jumalan työtä. Usko ei tule väkisin pakottamalla. Sen ei tulisi myöskään olla riippuvainen kaikenlaisista ihmetöistä tai omin silmin Jumalan näkemisestä tai sekalaisista pyhäinjäännöstodisteista. Pyhä Henki koskettaa meitä ja luo uskoa erityisesti sanan ja sakramenttien - kasteen ja ehtoollisen - kautta. Meille puhtaasti julistettu evankeliumi tuo Jeesuksen luotettavan lupauksen tähänkin päivään: "Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan" (Luuk. 9:56). Sana kylvää uskon siemeniä.

Usko siihen, että Isä on loppumattomassa armossaan ja rakkaudessaan pelastanut minutkin, rikkonaisen ja epätäydellisen ihmisparan, Kristuksen tähden, on tyhjentymätön ilon, lohdutuksen ja rauhan lähde. "Oman rauhani minä teille annan", Jeesus lupasi opetuslapsilleen (Joh. 14:27). Tästä kallisarvoisesta lahjasta kumpuaa myös vilpitön halu tehdä hyvää - onhan meitä kohtaan ensin tehty hyvää, täysin vailla omia ansioitamme. Niinpä hyvät teot eivät suinkaan ole edellytys pelastukselle, vaan päinvastoin sen seurausta!

Kun Jumalan vanhurskauttavaa eli syntisen ihmisen Hänelle kelpaavaksi tekevää armoa Kristuksen tähden saarnataan, evankeliumi kirkastuu - metsä ei huku puiden taa. Pelastus ei kirkolle maksettavia aneita, pyhäinjäännöskokoelmia tai pyhimysten ja enkelien rukoilemista kaipaa. Entä tänä päivänä - mihin sivuseikkoihin me takerrumme kirkossamme niin pahoin, että Kristuksen riemukas evankeliumi meiltä unohtuu?