Lapinjärvi!

Kaukana kaikesta, keskellä kuvankaunista luontoa ja pittoreskia maaseutua. Puolentoista tunnin bussimatka Helsingistä päättyy huoltoaseman pihamaalle; sieltä reipasta vartin kävelylenkkiä myöhemmin isänmaallista palvelustansa suorittamaan marssivien sivarien silmien eteen avautuu Lapinjärven siviilipalveluskeskus, jossa palvelukseen astuvat nuoret miehet (ja muutamat satunnaiset naisetkin) läpikäyvät kuukauden mittaisen koulutusjakson ennen työpalveluksensa alkamista.

Tämä on eloonjääneen silminnäkijäraportti noista tapahtumista.

Lapinjärvi on pikkuruinen kunta. Kolmannes sen asukkaista on suomenruotsalaisia, mikä näkyy paikallisessa miljöössä: ei niin pientä kärrypolkua, etteikö sen nimikyltissä seisoisi myös ruotsinkielinen nimi (kuten Enehjelmsvägen). Avarien peltojen ja sankkojen metsien syövereissä kimmeltelee itse Lapinjärvi. Sen keskisyvyys on kaksi metriä, ja se on voimakkaasti rehevöitynyt, koska paikalliset viljelijät dumppaavat surutta ylijäämälannoitteensa sen aaltoihin (näin kuulin asiasta perillä olevalta lähteeltä). Järvessä saa uida, paitsi kesäisin, jolloin se on säännöllisen ja systemaattisen leväinvaasion uhri.


Koulutuskeskus sijaitsee aivan Lapinjärven rantaruovikossa, vanhalla kartanoalueella. 1800-luvun loppupuolella herraskartanoon perustettiin maatalousoppilaitos, jossa tuleville talonpojille opetettiin tilanpidon niksejä. Pian opisto kuitenkin muutettiin eräänlaiseksi loppusijoituspaikaksi kurittomille kakaroille, joista koulittiin mallikansalaisia raittiissa maalaisilmassa ja ulkotöissä sekä Herran nuhteessa. 30-luvulle tultaessa asujaimisto vaihtui sosiaalirajoitteisiin henkilöihin, ja alueelle perustettiin alkoholistiparantola. Majoitustilat ovat yhä perua noilta ajoilta, mikä näkyy ja tuntuu erityisesti klaustrofobisessa henkilössä. Monta vuosikymmentä myöhemmin alkoholistit kärrättiin toisaalle, ja lapinjärveläiset saivat itselleen pakolaisten vastaanottokeskuksen. 1990-luvun puolivälissä siviilipalveluskeskus siirtyi tänne ja on toiminut samassa osoitteessa siitä lähtien.


Eli paikallisten kansallis-konservatiivisten suomenruotsalaisten viljelijöiden parissa tiedetään, että siinä paikassa on ollut aina jotakin omituista porukkaa.

Vuosittain koulutuskeskuksessa jatkokäsitellään kaksitoista saapumiserää, joissa kussakin on toistasataa sivaria. Olin suoraan sanottuna vähän pettynyt tähän antiin. Karkeiden stereotyyppien sijasta suuri enemmistö oli "ihan tavallista" väkeä. Itse sijoituin ikämieskastiin, monet olivat vasta lukionsa päättäneitä siloposkisia poikia. Toki värikkäämpiinkiin persooniin törmättiin. Ja sitten olivat nämä todella omituiset tapaukset kuten minä.

Koulutusjakson aikana jakauduimme neljälle eri koulutuslinjalle. Näitä ovat Yleiset kansalaisvalmiudet (politiikkaa, filosofiaa ja konfliktien kausaalisuhteita ja anatomia); Palo, pelastus ja väestönsuojelu (palo- ja pelastustointa, järjestyksenvalvontaa, kadonneiden jäljittämistä); Väkivallan ennaltaehkäisy (lähinnä sovittelu-, sosiaali-, terapia- ja neuvottelumetodeja); sekä Ympäristö- ja kulttuurisuojelu (ekologiaa, ympäristönsuojelua, kestävää kehitystä, kulttuurikohteiden suojelua). Valitsin itse noista ensimmäisen, koska se kuulosti sopivan kuivakkaan akateemiselta. Kaikilla oli lisäksi yhteisiä kursseja, muun muassa ensiapukurssi, joka oli käytännölliseltä anniltaan ehdottomasti hyödyllisintä koulutusjakson satoa. Nyt osaan pumpata Annikkia ja iskeä EpiPenillä anafylaktisen shokin uhria reiteen sekä saada kikkareen vauvan henkirööristä!


Koulutusjakson mielekkyydestä voi ja saa olla montaa mieltä - mutta millainen porukka tänne sivariin oikein hakeutuu? Onko miehekästä tällainen, häh?

Joukossa oli väkeä monesta lähtötilanteesta. Toisille valinta oli käytännön kysymys - on helpompi hoitaa sairasta äitiä kotona, kun ei tarvitse pysyä viikkokausia metsäleirillä. Osalla oli vahva filosofis- tai poliittis-eettinen vakaumus: pasifismi, väkivallattomuus, antimilitarismi. Muutamilla, uskaltaisin väittää, fysiikka pani vastaan kutsunnoissa.

Ja sitten olimme tietysti me kristityt pasifistit!

Koulutusjakson aikana samoin ajattelevat ihmiset löysivät kyllä nopeasti toisensa. Viikoittainen rukouspiirikin käynnistyi. Joukossa oli syvällisen hengellisen vakaumuksen omaavia nuorukaisia ja teologisesti varsin perehtyneitä, analyyttisia miehiä. Kanttiinin pöydissä iltasella syntyi toisinaan hyvinkin vireitä ja pohdiskelevia keskusteluja ja kontemplaatioita.


Kristillisestä rauhanliikkeestä ja sodanvastustuksesta riittää kyllä sanottavaa enemmänkin. Mutta se taitaa ollakin sitten jo toisen blogientreen aihe.

Ne valistumattomat, joilla on kenties kuva sivareista jonkinlaisina punikkeina tai ainakin joltisenkin epäilyttävinä hippeinä, voivat siis päivittää tietojaan ja asenteitaan. (Ainakin osittain!)

Mitä tältä jaksolta sitten jäi käteen? Kasvoinko ihmisenä? Opinko jotakin? Tiivistäen voisin todeta, että kökkö reissu, mutta tulipahan tehtyä. Olihan siellä muutamia ihan hauskojakin hetkiä (kuten iltaiset shakkiturnaukset kämppiksen kanssa), mutta paljon, paljon antoisampaa on ollut varsinainen seurakuntatyö täällä Viinikassa.

Mutta siitä lisää tuonnempana!