Viides luku jatkaa edellisen luvun ajatuksia. Se kuvaa rakkaudellista, Jumalan tahdon mukaista elämäntapaa. Hengen täyttämää. Sen konkretia on esim. avioliitossa keskinäinen kunnioitus ja uhrautuva rakkaus. 

Galatalaiskirjeessä on eräs Paavalin parhaita puhtaan evankeliumin puolustuksia. Evankeliumi on ilosanoma siitä, että Kristuksessa olemme siirtyneet tuomion ja rangaistuksen alta elämään Jumalan yhteydessä.

Evankliumin radikaalius on siinä, että evankeliumi on itse Kristus. Uskottuna, vastaanotettuna, uutena todellisuutena. Kun Kristus on todellisuus, niin evankeliumin sanoma avaa meidät yhteyteen elämään Kristuksen kanssa.

Silloin kun evankeliumi on pelkkää puhetta siitä, mitä tapahtui 2000 vuotta sitten, on meillä kiusaus ohejistaa tarkaan, mitä saa tehdä, ja mitä ei.

Paavalin opettama evankeliumin vapaus perustui juuri siihen ajatukseen, että elävä Kristus itse ohjaa jokaista. Lain alle joutuminen tarkoitti siis myös elävän Kristususkon hylkäämistä, ja ulkoapäinohjattavaa elämää. Tätä taustaa vasten tajuamme, että seurakunnassa opettaminen on aina kaksiteräinen miekka. Opetus joko opettaa olemaan riippuvainen Kristuksesta ja lähtemään kulkemaan hänen kanssaan, tai opetus sitoo opetettavan tietoon, ja synnyttää vääriä riippuvuksia. 

On haastava ajatus, että Kristus ilmaisi evankeliumin Paavalille, joka taustanasa takia pystyi varjelemaan sen väärältä ihmisviisaudelta. Millainen olisikaan meidän aikamme varoitus väärästä evankliumista.

Kun Paavali edellisessä luvussa puhunut siitä, että meidän tulee luopua vapudestamme uskossa heikon veljen takia, hän siirtyy puhumaan omasta tehtävästään. Paavali kertoo, että vaikka hänellä olisi Jeesuksen antama oikeus odottaa elantoa seurakunnilta, niin hän on itse luopunut tästä oikeudesta.  Kun muut pohtivat, pitäisikö minun ottaa tuo huomioon, mullahan on oikeus olla vapaa.