Juhannuksena muistetaan Johannes Kastajaa
Juhannus on suomalaisille valoisan ajan huipentuma, ja sitä vietetään kesäpäiväntasauksen, 21. kesäkuuta, aikoihin. Juhannuksena muistetaan Johannes Kastajaa, vietetään Suomen lipun päivää ja keskikesän luonnonjuhlaa.
Juhannusta on vietetty Suomessa lauantaisin vuodesta 1955 lähtien. Nykyisen säännön mukaan ajankohta on kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina.
Johannes Kastaja raivasi Jeesukselle tietä
Alunperin "jussia" vietettiin 24.6. Ajoitus tulee Raamatusta, jonka mukaan Johannes syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta. Odotuksensa alussa Maria kävi tervehtimässä vanhaa sukulaistaan Elisabetia, joka myös Jumalan armosta odotti lasta. Kuullessaan viestin tulevan Vapahtajan syntymästä lapsi Elisabetin kohdussa hypähti ilosta.
Johanneksesta varttui tulisieluinen Jumalan valtakunnan julistaja, ja hän sai lisänimen Kastaja. Ihmiset pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias, mutta tämä sanoi: "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän
kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella".
Johannes Kastaja oli sanansaattaja, joka raivasi tietä Jeesukselle. Hänen toimintansa jatkui siihen saakka, kun hän sai Jeesuksen kastettavakseen. Pian sen jälkeen Johannes joutui vankeuteen.
Juhannus on ilon, valon ja luonnon juhla
Johannes Kastajan muistojuhlaa on vietetty 400-luvulta saakka. Pohjolassa juhla on sulautunut valoisan ajan luonnonjuhlaan. Ruotsissa juhlan nimi onkin midsommarfest, keskikesän juhla. Juhannuskoivut, kokkojen poltto, juhannussalko ja kansantanhut ovat kuvastaneet juhlan iloista luonnetta.
Juhannuksena kirkot on koristeltu usein luonnonkukkasin. Virsien joukossa ovat Suvivirsi (571) ja muita ajankohtaan sopivia, kuten Taas kukkasilla kukkulat (572). Päivän rukouksissa ylistetään: "Me kiitämme sinua luonnon kauneudesta ja kesän ihmeestä, kaikesta mikä kasvaa ja kukoistaa" ja muistetaan Johannes Kastajaa: "Tee meistä sanansaattajia, valon todistajia."
Moni suomalainen etsii Jumalaansa luonnosta. Runossaan "Raamatuita" Aaro Hellaakoski puhuu kahdesta pyhästä kirjasta, virallisesta mustakantisesta sekä toisesta, joka ei mahdu lasikaappeihin ja jonka kannet ovat avarat kuin maa. Luonnon pyhästä kirjasta huokuu nurmien vihreys, metsien hämy, ja tuuli ja ulapan kimmellys.
Hellaakoski päättää runonsa: "Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt: sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt."