Parasta (ja joskus myös rasittavinta) tässä vielä rutiinia vailla olevan vauvaperheen elämässä on se, kun ei koskaan tiedä mitä päivä tuo tai ei tuo tullessaan, mitä ehditään tekemään ja mitä ei. Mutta eipähän ole tylsää ja ennalta-arvattavaa elämä minään päivänä. Tänään oli tällainen melko tavallinen päivä ja ehkä siksi niin melkoisen kiva. 

Melkoisen erilaista on elämä nyt vauvan kanssa kuin aikoinaan esikoisen kanssa. Silloin päivät kuluivat toinen toisiamme ihmetellen, torkkuen ja todellakin vauvasta nauttien.

Pikkuhiljaa elämämme on alkanut tasoittua. Kahden viikon taistelun jälkeen annoin hiukan periksi ja lämmitin yöllä vauvalle Tuttelia. Siihen asti päivät ja yömme olivat kuluneet lähes jatkuvasti niin, että vauva söi joko jatkuvasti tai tunnin, puolentoista välein.

Yhtenä yönä juuri ennen uneen vaipumista suuri oivallus täytti ajatukseni: Jos lataa kahvinkeittimen valmiiksi illalla, aamulla ei tarvitse kuin napista painaa ja heti kohta saa jo täyttää kahvikuppinsa, kaataa kahvia sisuksiinsa ja elämä on taas ihana.

Ensimmäiset päivät kotona olivat täynnä turhanpäivästä, jopa hysteeristä huolehtimista ja pelkäämistä, riittämättömyyden tunnetta ja epätoivoakin: Mitä jos vauva ei olekaan terve? Mitä jos kiirehdin liian aikaisin kotiin, ja myöhemmin selviääkin, että vauva olisi tarvinnut hoitoa ja seurantaa sairaalassa pidempään?

Takana melkein kolme viikkoa kahden lapsen äitinä ja nyt alan olla edes hiukan kartalla taas maailman menosta ja saada arjesta kiinni. Tähän mennessä on tapahtunut seuraavaa...