Ihmisten asialla

Sairaalapastori Teemu Paarlahti on toiminut pastorina vuodesta 1987. Ennen sairaalapastorin virkaa, hän on toiminut kolmen eri seurakunnan seurakuntapastorina, ollut mukana vankilatyössä ja merimieskirkossa.

”Olin ollut pitkään seurakuntapastorina, kun minua pyydettiin määräaikaiseksi vankilatyöhön. Varsinainen käännekohta oli kaksivuotinen sielunhoidon koulutus. Sen aikana rupesin kattelemaan omaa työtäni eri tavalla. Sielunhoidollinen ote pitäisi saada mukaan kutakuinkin kaikkeen toimintaan. Vaikkapa leirin vetäjänä mun ei tarvi olla mitenkään kauheen hauska, vaan saan olla aikuinen, joka ottaa nuoret ja heidän asiansa vakavasti. Parhaiten sitä kuvaa ehkä olemisen ensisijaisuus tekemisen sijasta.
Sairaalapastorina tunnen olevani kristillisen kirkon työn ytimessä. Jeesuksen sanoin: Minä olin sairas ja te kävitte minua katsomassa. Sairaana olevien lähellä oleminen ja sairaiden puolesta rukoileminen on ollut kirkon toiminnassa mukana aivan alusta asti. On tärkeää jalkautua sinne, missä arki on. Sairaalan henkilökunnan ja potilaiden lisäksi myös omaiset tarvitsevat kuuntelijaa. Läheisen äkillinen sairastuminen on kova paikka.
En koe olevani täällä kirkon asialla, vaan ennemminkin ihmisten asialla. Kun menen potilaan luo, en mene sinne kirkon edun nimissä. Menen sinne potilaan edun nimissä. Keskustelut muotoutuvat sen mukaan, mitä potilas kaipaa. Esimerkiksi potilasta saattaa hirvittää edessä oleva leikkaus, mutta hän ei halua kertoa peloistaan hoitohenkilökunnalle. Silloin kuuntelen ja keskustelen. En tarjoa potilaille hengellisiä keskustelunaiheita, mutta usein potilas itse menee niihin. Papille on helppo puhua. Ja vaikkei Jumalasta puhuttaisi, hän tulee silti jollain tavalla läsnä olevaksi.
Löytyy myös niitä ihmisiä, joilla on hyvin selkeät toiveet. Pyydetään rukousta tai ehtoollista. Sana ja sakramentti ovat edelleen käypää tavaraa. Pidämme myös jumalanpalveluksia.
Kuunteleminen on todella tärkeää. Siinä vaiheessa, kun haluaisin jotain sanoa, niin mietin mielessäni malta vielä.  Silloin osaan antaa aikaa ja tilaa toiselle. Yleensä kaikkein tärkein asia tulee vasta, kun olen oven raossa vetämässä takkia päälleni. Tällä hoitoajat ovat niin lyhyitä, että keskustelun seuraavaan osaan ei aina pääse. Toisinaan kysyn, haluaako potilas, että häneen otetaan yhteyttä omasta kotiseurakunnasta.
Uskon yksinkertaisuuteen. Tässä työssä on allergisoitunut opillisiin vääntöihin. Ihmisen usko voi olla huuto tai kuiskaus tai huokaus, ja ne ovat kaikki yhtä arvokkaita. Jos sillä huudolla sitten tarraa Kristukseen, niin ollaan asian ytimessä.”