Se on vaikea paikka
Lapsi kuoli syöpään ja mies jätti. Perheneuvonta auttoi.
”Erosin itselleni yllätykseksi. Mies jätti mut. Meidän kuopus oli kuollut alle vuosi aikaisemmin. Silloin minulle tuli ihan fyysisiä oireita. En saanut syötyä ja laihduin kamalasti. Painoin 43 kiloa, mikä on aikuiselle naiselle todella vähän.
Otin seurakunnan perheneuvontaan yhteyttä. Meni ehkä kuukausi, kun sieltä soitettiin, pääsenkö tulemaan peruutusajalle. Aloin käydä siellä joka toinen viikko ja pahimpina aikoina kävin joka viikko.
Siitä on nyt kahdeksan vuotta enkä varmaan olisi ollenkaan näin tervejärkinen ilman perheneuvonnan apua.
Erostahan se lähti liikkeelle, mutta liittyi siihen se lapsen kuolemakin. Hän kuoli kuusivuotiaana syöpään. Sellainen joko erottaa tai yhdistää avioparin. Meidät se erotti.
Se on vaikea paikka senkin takia, kun se on molemmille puolisoille yhtä raskasta. Kun jos on vaikka toisen sisko tai läheinen ystävä niin toinen voi auttaa ja tukea.
Kun menin perheneuvontaan ensimmäistä kertaa, olin kaoottisessa tilassa. Ei minulla ollut mitään odotuksia. Hain vain helpotusta.
Oon varmaan itkenyt ihan hirveesti siellä ensimmäisellä kerralla. Siellä oli nenäliinapaketteja pöydällä ja niitä tarvittiin monet kerrat. Monesti sieltä lähtiessä tuntui tosi väsyneeltä.
Parasta oli se, että sai keskustella ulkopuolisen kanssa. Omille ystävillä voi haukkua ex-miestä maailman tappiin asti, mutta ulkopuolinen osaa kysyä eri tavalla. Monesti suutuin, että miksei se ole mun puolella.
Sitä olisi niin mielellään viaton uhri. Hain sitä, että olisin ollut ihana ihminen, jota oli kohdeltu väärin.
Siellä käytiin läpi niitä tunteita, joita ero herätti. Ja myös niitä, naimisissa ollessa oli ollut. Siellä käytiin läpi sitä liittoa, mutta terapeutti piti aina huolen, ettei alettu arvailemaan, mitä se ex-mies oli milloinkin ajatellut.
Lapset olivat silloin 10- ja 12-vuotiaat eivätkä olleet toipuneet pikkuveljen kuolemasta. Avioero oli heille hirveä järkytys. Tarrauduin jollain lailla äitiyteen. Se kaikki ruoanlaitto ja pyykinpesu ylläpitää arkea. Vaikka olisi kuinka itkuinen ja masentunut niin kaupassa pitää käydä.
Jossain vaiheessa opin erottamaa omat tunteeni lasten tunteista. Omat tunteeni ex-miestäni kohtaan eivät muuttaneet sitä asiaa, että hän oli kuitenkin heidän isänsä. Nyt kykenen hyväksymään heidän tunteensa.
ilman perheneuvontaa olisin varmaan miljoona kertaa katkerampi. Ja ajattelisin varmaan edelleen, että olen viaton uhri.
Työterveyslääkärini oli antanut ohjeen, että ei saa koskaan sanoa, että haluaa lopettaa käymisen. Että se terapeutti näkee sen sitten kyllä. Ja sitten tuli se päivä, kun terapeutti kysyi, että voisinko kuvitella selviäväni ilman tätä. Ja kyllä minä silloin jo voin. Kävin siellä kaksi vuotta.
