"Ihmiset suree aivan eri tavoilla"
Krematorionhoitaja Mika Pirskanen kohtaa surevia omaisia.
”Aamu alkaa vainajan tuhkauksilla. Niitä on 70 prosenttia työajasta.
Ei se tunnu mitenkään ihmeelliseltä. Onhan se harvinainen homma ja erikoinen, mutta työtä siinä missä muutkin. Joskus omaiset ovat kertoneet vainajasta paljon ja tietää kaikkia asioita. Mutta ei niitä voi siinä vaiheessa miettiä.
Sitten on paperitöitä ja hautapaikan näyttöjä. Keskiviikosta eteenpäin on sitten hautaustilaisuuksia. Lauantai on kaikkein kiireisin päivä, silloin saattaa olla kolmetoista hautaustilaisuutta. Ensimmäinen on yhdeksältä aamulla ja siitä sitten aina puolen tunnin välein. Vaihdamme kappeliin oikeat vainajat oikeisiin aikoihin.
Hautajaisissa meitä ei näy ollenkaan, mutta uurnasaatoilla olemme mukana. Kyllä tässä työssä kohtaa surevia omaisia jatkuvasti. Siinä pitää olla hienotunteinen ja yrittää asettua surevan omaisen puolelle. Käydään läpi käytännön asioita. Ihmiset suree aivan eri tavoilla. Hautapaikkaa mennään katsomaan yleensä ihan pian kuoleman jälkeen. Jotkut kertovat siinä kävellessä paljon vainajan elämästä ja kuolemantilanteesta. Toiset ovat aivan hiljaa eivätkä näytä suruaan. Sitten hautapaikalla he saattavat kuitenkin purskahtaa itkuun.
Muistan yhdet hyvin erikoiset hautajaiset. Se oli aivan alkuaikoja, kun olin täällä. Hautajaisseurue oli tosi nauravaista väkeä ja iloisen tuntuisia. Selvisi, että heille se oli ilon päivä. Vainaja oli sairastanut pitkään ja kärsinyt kovista kivuista. Kuolema oli kaikille helpotus.
Kyllä meille on järjestetty koulutusta, miten surevat omaiset pitäisi kohdata. Ja kyllä sellainen Surun sillalla –kurssi jotain opettikin. Mutta pääasiassa se on tullut työn kautta. Olen tehnyt tätä työtä kohta seitsemän vuotta ja kohdannut sinä aikana tuhansia ihmisiä.”
teksti Lotta Nuppola
